Katetun nojapyörän rakenne ja määritelmä[muokkaa]

Katettu nojapyörä, eli velomobiili, sukkulapyörä tai suomeksi ehkä parhaiten kääntyvä kinneri on avaruusaluksen/raketin näköinen, makuuasennossa poljettava kolmipyöräinen katettu polkupyörä. Kinnerin ilmanvastus on erittäin pieni ja siksi ratkaisu mahdollistaa kulkupelille todella suuret nopeudet.

Kinneri rakentuu yleensä metallista tehdyn rungon varaan, johon pyöränosat ja kate kiinnitetään. Ulkokuori on yleensä lasikuitua tai kajakeista tuttua lujaa muovia. Kalliimmissa malleissa katteessa käytetään myös hiilikuitua. Ajaja istuu mukavalla istuimella kuin sohvassa konsanaan, joten takapuoli ei puudu kuten normaalisti pyörällä pidemmillä matkoilla tuppaa käymään. Ajajan painopiste on erittäin matalalla, joten kinneriä on erittäin vaikea saada kaatumaan. Pienissä kolaritilanteissa kate antaa paremmin suojaa, kuin normaalilla pyörällä ajettaessa. Kolmipyöräistä kinneriä ohjataan kuten autoa, mutta itse ohjauslaite on pienempi ja tulee haarojen välistä sopivasti syliin.

Kinnerin alla polkimien kohdalla on pienet aukot jäähdyttävän ilmavirran takaamiseksi ja siksi, että peruuttaminen hoidetaan kävelemällä kinnerissä taakse päin. Eturenkaissa on tehokkaat rumpujarrut ja takapyörä toimii vetävänä pyöränä. Voimansiirto ja vaihteet ovat tuttuja polkupyöristä, ketju tosin on pidempi ja katetun korin ansiosta voimansiirto pysyy paremmin puhtaana kuin normaalisti pyörällä ajaessa. Useimmista kinnereistä löytyy myös erilaisia etu- ja takavaloja, vilkkuja, sivupeilit, jousitus yms. soittokelloja ja nopeusmittareita. Painoa kinnerillä on mallista riippuen noin 24 - 40 kiloa, joten mitään keijukaisia ne eivät ole. Suuremman massan huomaakin hyvin ylämäkeen noustessa, jolloin normaali pyöräilijä tulee samoilla tehoilla todennäköisesti ohi.


Kinnerin edut[muokkaa]

  • Kate suojaa sateelta ja viimalta
  • Kuori suojaa törmäysvoimilta ja matala painopiste vähentää kaatumisriskiä
  • Nojatuolimainen istuin ei puuduta takapuolta
  • Autoon verrattuna säästää parkkitilaa, ei polttoainekuluja tai esim. vakuutusmaksuja
  • Korin katteen sisään mahtuu paljon tavaraa kuten kajakissa, mallista riippuen noin 100 litraa
  • Aerodynaaminen muotoilu mahdollistaa pitkän toimintamatkan ja suuren nopeuden

Aerodynaaminen etu[muokkaa]

Tiedekirjan kirjoittaja Max Glaskin kertoo kirjassaan Pyörä ja ihminen: Miten pyörä ja polkija pelaavat yhteen, että ensimmäiset nojapyörät ilmestyivät 1800 luvun lopulla. Ne nousivat valokeilaan 1933, kun ensimmäinen nojapyörä voitti tunnin aika-ajon maailmanennätyksen. Vähän tämän jälkeen ne kiellettiin kilpailuista, koska ylivoimaisuuden takia nojapyörät voittavat perinteiset polkupyörät mennen tullen aika-ajoissa. Glaskinin mukaan niiden aerodynaaminen etu on niin suuri, että tavallisella polkupyörällä ajavalla ei olisi mitään mahdollisuuksia sellaisiin nopeuksiin.

Kun pyöräilijän nopeus ylittää noin 16 km/h, suurin osa polkijan energiasta kuluu ilmanvastuksen voittamiseen. Nopeuden kasvaessa tilanne vain pahenee. Ilmanvastuksen voittamiseen tarvittava teho on suurin piirtein verrannollinen nopeuden kuutioon (kolmanteen potenssiin), joten nopeuden kaksinkertaistuessa tarvittava teho kahdeksankertaistuu. Tiedekirjailija Glaskinin mukaan merenpinnan tasolla ja 20 C lämpötilassa kuutiometri kuivaa ilmaa painaa noin 1,2 kg ja jokainen pyöräilijä joutuu työntämään sitä tieltään liikkuessaan. Ratkaisevaa tässä on menopelin etupinta-alan suuruus. Nopeimmat kilpapyöräilijät kuluttavat 90 % energiastaan ilmanvastuksen (ilman työntäminen, turbulenssi ja taakse jäävä matalapaine) voittamiseen.

Kun suuren etupinta-alan (0,57 m2) omaava maastopyöräilijä puskee liikkuessaan sivuun 100 kg ilmaa 146,2 metrin matkalla, niin Glaskinin mukaan sutjakka nojapyörä voi ajaa 63 % enemmän saman kaasumassan siirtäessään (etupinta-ala 0,35 m2). Polkupyörällä liikkuva ihminen on yksinkertaisesti aerodynamiikan kannalta väärä. Nojapyörän etu pystypyörään perustuukin juuri kokonaan pienempään etupinta-alaan, virtaviivaisiksi muotoiltuihin katteisiin ja siten pienempään ilmanvastukseen. Kinnerin muodolla pyritään estämään ilmavirtauksen irtoaminen kappaleen pinnasta, jolloin sen taakse syntyy mahdollisimman vähän turbulenssia. Ajaakseen nopeudella 50 km/h pyöräilijän on tuotettava tehoa noin 420 wattia, mikä on lähellä huippu-urheilijan maksimitehoa yli viiden minuutin jaksoilla. Paremman aerodynamiikan ansiosta nojapyörällä voi saavuttaa saman nopeuden Glaskinin mukaan noin 75 watilla, eli alle viidenneksellä alkuperäisestä tehosta.

Kinnerin nopeusennätys[muokkaa]

Perinteisen kilpapyörän huippunopeus ajastetulla 200:lla metrillä on noin 72 km/h, kun se on nojapyörällä melkein kaksinkertainen, eli vähän yli 130 km/h. Polkeakseen tällä 130 km/h nopeudella tavallisen kilpapyöräilijän pitäisikin kuluttaa noin 5 800 wattia (reilut pari saunan kiukaan teho), johon yksikään ihminen ei yksinkertaisesti pysty. Virtaviivainen nojapyöräilijä saavuttaa tämän 130 km/h nopeuden Glaskinin mukaan vain 350 watin teholla. Tunnin aika-ajoennätys täysin kuomupeitteisellä nojapyörällä seisovasta lähdöstä on 90,6 km.

Kinnerin hinta[muokkaa]

Kinnerin hinnat liikkuvat noin 6 000 eurosta jopa yli 10 000 euroon. Hyvä peruskinneri on uutena noin 8 000 euroa. Valmistusmaina on Saksa, Hollanti ja Australia. Erilaisia malleja on paljon, mutta suosituimpia taitaa olla WAW, Strada, Quest, DF, Mango ja Rotovelo.

Sähkömoottori kinneriin[muokkaa]

Kinnerin tehokkuutta voi parantaa lisäämällä siihen pienen akun (noin 288 Wh) ja sähkömoottorin (250 wattinen). Tällöin moottori antaa lisäapua mäen nousuun ja kiihdytyksiin, kun taas alamäessä ja tasamaastossa pääsee polkemaan moottorin sammuttaessa itsensä. Painoa moottori ja akku lisäävät esimerkiksi WAW-kinneriin vain noin 5 kg, kertoo Low Tech-Magazine.

Sponsoroidut linkit:

Aiheeseen liittyvää sisältöä...